In order to reach the summit before sunrise climbers of Mount Kinabalu (4095m) usually set off around 2.45am. This was our plan, too. The distance from Laban Rata to the summit is only 2,7km but it’s also the hardest part of the climb.
Off we went, into the dark and cold with our head torches lighting the way. Neither of us had managed to sleep and our muscles were aching. The rain had stopped but the staircases and paths remained wet and slippery. It was all wonderful and awful at the same time. Every part of my body was hurting and I had a splitting headache, but at the same time I knew I was hiking with amazing views all around me. Below we could see the lights of the city of Kota Kinabalu far away at the coast and above we saw the stars. This kept us going and following the trail of lights formed by the headlamps of all the climbers.
The last kilometer was the most challenging part. It was time to say goodbye to the staircases and rocky paths and grab hold of a rope. Climbing up a steep and narrow path formed by the huge granite rocks was terrifying. I couldn’t see very far in the dark and I knew that below me there was a huge drop. I was hanging on for my life and at the same time trying to pull myself higher and higher with the help of the rope. Unfortunately the ropes and steep climbs didn’t end, but continued almost all the way to the top! Henri was excited and happy about this part of the climb, nobody else was. Some people decided to turn around and go back down for their own safety, others (including me) were crawling on all fours at the steepest parts.
It did get easier towards the end and I even managed to let go of the rope and walk normally for a while. The flat rock was still very slippery and my long-distance running shoes didn’t have enough grip. If it wasn’t for our guide, I’d probably be still at the mountain finding a way to get to the top without falling! At the flat part I had enough courage to look around me. I saw a shooting star! All that climbing in the cold and dark with amazing views was almost surreal. I’ll never forget that!
Just before reaching the summit Henri started getting mountain sickness. According to him it was like “having the most horrible hangover and climbing up a mountain at the same time”. The last stretch was steep again, and it required using both hands and legs to get to the summit. For a second I thought my chest would explode, but I made it! And so did Henri. Flashlights were going on as excited climbers took victory pictures at the summit sign. Some people were wearing party hats. We even heard a champagne bottle pop open. It was an amazing feeling. I’d completed my first official mountain climb!
The base of the summit (where we waited for the sunrise) started warming up quickly as the sun started its own ascent just around 6 o’clock. The views we saw were majestic and nothing you can describe in words. Even the pictures I took couldn’t capture what we were seeing and experiencing at the top. It’s something you need to see for yourself. Sitting up there, watching the sunrise, was worth every single step (and stumble) taken. It was unbelievable and made us totally forget about the aching muscles. The climb up was a distant memory and the trek down was an afterthought.
Of course, there was the trek down. It was pain! Our muscles were shaking and my knees were wobbling as we made our way down as quickly as possible. I now understand why climbers say that coming down is just as hard as going up. Once we finally got out of the jungle we received a certificate and were rewarded with a big lunch. We took our last pictures with our excellent guide, and then it was time to say bye to the mountain which could no longer be seen as it was back inside the clouds. We were shattered but extremely happy.
If you ever visit the island of Borneo and you’re into sports and hiking, this is something you should definitely do! The climb to Mount Kinabalu was one of my highlights during our trip and something I’ll never forget.
In the end, it was not only the huge mountain we conquered but ourselves.
The important day in figures:
Distance hiked: 11,42km
Time hiked: 8h09min
Average heart rate: 141
Maximum heart rate: 180
Calories Burnt: 2170 (kcal)
2.45am, ready for the summit!
We made it! What a feeling!
This is it, the big moment (sunrise)
Down we go.
Still some work to do…
Back in the jungle!
Shattered but beaming!
Mount Kinabalu seen from the airplane
Nukkuminen korkeassa ilmanalassa ei ollut helppoa. Sykkeeni löi 90/min, ja päässä tuntui epämukavalta. Mikäli halusi päästä huipulle auringonnousuun mennessä oli kuitenkin herättävä väsymyksestä huolimatta jo klo 2am. Tuossa vaiheessa olo oli kuin zombilla konsanaan, mutta eipä siinä auttanut kuin kiskoa kiipeilyvarusteet päälle ja lähteä ulos kylmään tarpomaan.
Mount Kinabalun viimeinen osuus on vain 2,7km pitkä, mutta siitä huolimatta vaikein. Lähdimme heti “aamupalan” jälkeen matkaan, ja ulkona oli tietenkin tuohon aikaan sysipimeää. Sade oli onneksi lakannut, mutta kalliot ja puuportaat pysyivät liukkaina. Lihakseni olivat edelliseltä päivältä hyvin väsyneet, ja pulssini nousi jo ensimmäisessä portaikossa todella korkealle. Ohut ilmanala tuntui päässä saakka voimakkaana ja inhottavana jyskytyksenä. Muutama huikka vettä sekä huomattavasti hitaampi vauhti toi onneksi helpotusta alkavaan vuoristotautiini.
Yöllinen vaellus oli samaan aikaan kamalaa ja ihanaa. Koko kropassa tuntui pahalta ja väsyneeltä (syystäkin), ja edessä kulkevien kiipeilijöiden otsalamppujen muodostama valovirta tuntui loputtomalta. Vaeltaessamme näimme kuitenkin aivan uskomattomia maisemia. Yläpuolellamme oli kirkas tähtitaivas, ja kaukana alhaalla loistivat Kota Kinabalun kaupungin valot Borneon rannikolla. Bongasin lopulta vielä tähdenlennonkin!
Viimeinen kilometri oli ehdottomasti koko vaelluksen karmaisevin. Tässä kohtaa tutut ja turvalliset portaikot muuttuvat jyrkäksi kallioksi, jota kiivetään ylös köydestä kiinni pitäen. Tietä valaisevasta otsalampusta huolimatta tämä köysirata sai jalkani tutisemaan pelosta. Alla oli valtavia pudotuksia (mitä ei pimeydeltä kuitenkaan nähnyt). Henri oli aivan innoissaan tuosta köysiradasta, mutta se oli varmaan ainoa henkilö koko vuorella joka piti sitä osuutta miellyttävänä. Muutama kiipeilijä luovutti heti köysiradan nähtyään, osa jaksoi yrittää vähän pidemmälle. Moni ihminen (mukaan lukien minä) päätti käyttää kaikkia neljää raajaa päästäkseen graniittikalliota ylös, sillä liukkaus ja kallion jyrkkyys pisti pelkäämään. Tätä osuutta varten kannattaa olla hyväpitoiset kengät (!!!), sillä esimerkiksi mun pitkänmatkan lenkkareilla ei meinannut kiipeämisestä tulla tuolla mitään. Onneksi oppaamme auttoi, sillä muuten olisin varmaan vieläkin tuolla vuorella etsimässä sopivaa jalansijaa!
Köysirata ei ollutkaan yksi pieni osuus, vaan jatkui aina huipulle saakka. Välissä tuli kuitenkin muutamia tasaisempia etappeja, jolloin kykenimme kävelemään kalliota pitkin eteenpäin ilman köyttä. Tässä vaiheessa uskalsin jo katsoa muuallekin kuin jalkoihini, ja ympärillämme oli kymmeniä muita väsyneitä kiipeilijöitä otsalamppuineen. Osa vaeltajista oli lysähtänyt matkan varrelle makaamaan, mutta suurin osa teki matkaa hitaasti ja hengästyneinä. Kaikki olimme niin poikki, ettei puhuminen kiinnostanut.
Viimeinen venytys huipulle vaati jo enemmän kuntoa, sillä korkealle möhkäleelle oli kiivettävä nelinkontin kuin pieni (puuskuttava) eläin. Luulin, että sydämeni räjähtäisi viimeiseen nousuun, mutta ehjänä selvisin! Jopa vuoristotautia poteva Henri pääsi kunnialla ylös, vaikka viimeinen kilometri olikin ollut miehelle tuskaa ja oksennusta vastaan taistelemista. Vuoristotauti on kuulemma kuin “mojova krapula. Ja kiivetään siinä samalla vuorelle.”
Huipulla tuuli, oli kylmä ja liukasta. Ihmisiä parveili “Mount Kinabalu” -kyltin ympärillä, ja salamavalot välähtelivät. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta kyllä oli hymy herkässä ja tuuletukset kohdillaan! Me laskeuduimme huippumöhkäleeltä alas ennen pahinta tungosta ja jäimme ihailemaan auringonnousua hieman alempaa. Henrinkin oireet helpottivat siinä ohella. Päivänvalossa kaikki oli yllättäen erilaista, ja maisemat aivan uskomattoman kauniit. Niitä ei voi mitenkään kuvailla sanoin, eikä tallentaa kameralle, vaan ne on nähtävä itse. Sitä on kaikenlaista upeaa tullut matkoilla nähtyä, mutta kyllä näkymät 4km korkeudesta saivat huokailemaan yhä uudelleen ja uudelleen ihmetyksestä. Meillä kävi todella hyvä tuuri, sillä ainoastaan 30% vuorelle kiipeävistä ihmisistä pääsee näkemään auringonnousun (muulloin vuori on usvan ja pilvien peitossa). Kropassa tuntui pahalta, mutta maisemat olivat kyllä jokaisen askeleen (ja euron) arvoiset! Viivyimme ylhäällä pitkään, osittain siksi että ihailimme maisemia, osittain siksi että Henrin oli pysähdyttävä muutaman askelen välein lepäämään.
Paluumatka sujui joutuisasti, mutta väsyneenä ja kompuroiden. Polveni reistaili portaissa, ja Henri oli muuten vaan ”kuollut”. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut sanovat että laskeutuminen on rankempaa kuin itse nousu. Puoleen päivään mennessä olimme hoitaneet itsemme vuorelta pois ja saaneet todistukset kouraan. Kiipeilypassit saimme pitää muistona. Viimeisien valokuvien jälkeen oli aika heittää hyvästit oppaalle ja takanamme lymyävälle vuorelle, joka oli kadonnut näkyvistä usvan ja pilvien sisään.
Mikäli Borneon saarelle joskus eksyy ja on yhtään kiinnostunut urheilusta, niin tässä on haaste joka kannattaa ottaa vastaan! Rankkuudestaan huolimatta Mount Kinabalu on aloittelijaystävällinen vuori, joka ei vaadi muuta kuin hieman keskivertoa paremman kunnon. Mukaan kannattaa ottaa paljon vettä, sadevarusteet ja vaihtovaatteet, sekä hyvät ja pitävät vaelluskengät! Älkääkä missään nimessä unohtako kameraa!
Tärkein ohje vuorelle lie kuitenkin positiivinen asenne ja usko itseensä. Mekään emme lopulta valloittaneet vain vuorta, vaan voitimme siinä samalla myös itsemme.
Huiputuspäivä numeroissa:
(Laban Ratalta huipulle ja huipulta alas saakka)
Vaelluksen pituus: 11,42km
Vaelluksen kesto: 8h09min
Keskisyke: 141
Maksimisyke: 180
Kulutetut kalorit: 2170 (kcal)
Niin se Saksa sitten meni ja voitti jalkapallon MM-kilpailut, ja täysin ansaitusti voittivatkin. Vain viikko sitten olin Brandenburgin portilla Berliinissä katsomassa tiukkaa Saksa-Ranska-pudotuspeliä.
TRAVEL BUNGLE 