Mount Kinabalu pt.2 – The Summit

In order to reach the summit before sunrise climbers of Mount Kinabalu (4095m) usually set off around 2.45am. This was our plan, too. The distance from Laban Rata to the summit is only 2,7km but it’s also the hardest part of the climb.

Off we went, into the dark and cold with our head torches lighting the way. Neither of us had managed to sleep and our muscles were aching. The rain had stopped but the staircases and paths remained wet and slippery. It was all wonderful and awful at the same time. Every part of my body was hurting and I had a splitting headache, but at the same time I knew I was hiking with amazing views all around me. Below we could see the lights of the city of Kota Kinabalu far away at the coast and above we saw the stars. This kept us going and following the trail of lights formed by the headlamps of all the climbers.

The last kilometer was the most challenging part. It was time to say goodbye to the staircases and rocky paths and grab hold of a rope. Climbing up a steep and narrow path formed by the huge granite rocks was terrifying. I couldn’t see very far in the dark and I knew that below me there was a huge drop. I was hanging on for my life and at the same time trying to pull myself higher and higher with the help of the rope. Unfortunately the ropes and steep climbs didn’t end, but continued almost all the way to the top! Henri was excited and happy about this part of the climb, nobody else was. Some people decided to turn around and go back down for their own safety, others (including me) were crawling on all fours at the steepest parts.

It did get easier towards the end and I even managed to let go of the rope and walk normally for a while. The flat rock was still very slippery and my long-distance running shoes didn’t have enough grip. If it wasn’t for our guide, I’d probably be still at the mountain finding a way to get to the top without falling! At the flat part I had enough courage to look around me. I saw a shooting star! All that climbing in the cold and dark with amazing views was almost surreal. I’ll never forget that!

Just before reaching the summit Henri started getting mountain sickness. According to him it was like “having the most horrible hangover and climbing up a mountain at the same time”. The last stretch was steep again, and it required using both hands and legs to get to the summit. For a second I thought my chest would explode, but I made it! And so did Henri. Flashlights were going on as excited climbers took victory pictures at the summit sign. Some people were wearing party hats. We even heard a champagne bottle pop open. It was an amazing feeling. I’d completed my first official mountain climb!

The base of the summit (where we waited for the sunrise) started warming up quickly as the sun started its own ascent just around 6 o’clock. The views we saw were majestic and nothing you can describe in words. Even the pictures I took couldn’t capture what we were seeing and experiencing at the top. It’s something you need to see for yourself. Sitting up there, watching the sunrise, was worth every single step (and stumble) taken. It was unbelievable and made us totally forget about the aching muscles. The climb up was a distant memory and the trek down was an afterthought.

Of course, there was the trek down. It was pain! Our muscles were shaking and my knees were wobbling as we made our way down as quickly as possible. I now understand why climbers say that coming down is just as hard as going up. Once we finally got out of the jungle we received a certificate and were rewarded with a big lunch. We took our last pictures with our excellent guide, and then it was time to say bye to the mountain which could no longer be seen as it was back inside the clouds. We were shattered but extremely happy.

If you ever visit the island of Borneo and you’re into sports and hiking, this is something you should definitely do! The climb to Mount Kinabalu was one of my highlights during our trip and something I’ll never forget.

In the end, it was not only the huge mountain we conquered but ourselves.

The important day in figures:
Distance hiked: 11,42km
Time hiked: 8h09min
Average heart rate: 141
Maximum heart rate: 180
Calories Burnt: 2170 (kcal)

2.45am, ready for the summit!

2.45am, ready for the summit!

We made it! What a feeling!

We made it! What a feeling!

IMG_7957

This is it, the big moment (sunrise)

IMG_7971

IMG_7981

IMG_8017

IMG_8042

IMG_8055

Down we go.

Down we go.

Still some work to do...

Still some work to do…

Back in the jungle!

Back in the jungle!

Shattered but beaming!

Shattered but beaming!

Mount Kinabalu seen from the window of an airplane

Mount Kinabalu seen from the airplane

Nukkuminen korkeassa ilmanalassa ei ollut helppoa. Sykkeeni löi 90/min, ja päässä tuntui epämukavalta. Mikäli halusi päästä huipulle auringonnousuun mennessä oli kuitenkin herättävä väsymyksestä huolimatta jo klo 2am. Tuossa vaiheessa olo oli kuin zombilla konsanaan, mutta eipä siinä auttanut kuin kiskoa kiipeilyvarusteet päälle ja lähteä ulos kylmään tarpomaan.

Mount Kinabalun viimeinen osuus on vain 2,7km pitkä, mutta siitä huolimatta vaikein. Lähdimme heti “aamupalan” jälkeen matkaan, ja ulkona oli tietenkin tuohon aikaan sysipimeää. Sade oli onneksi lakannut, mutta kalliot ja puuportaat pysyivät liukkaina. Lihakseni olivat edelliseltä päivältä hyvin väsyneet, ja pulssini nousi jo ensimmäisessä portaikossa todella korkealle. Ohut ilmanala tuntui päässä saakka voimakkaana ja inhottavana jyskytyksenä. Muutama huikka vettä sekä huomattavasti hitaampi vauhti toi onneksi helpotusta alkavaan vuoristotautiini.

Yöllinen vaellus oli samaan aikaan kamalaa ja ihanaa. Koko kropassa tuntui pahalta ja väsyneeltä (syystäkin), ja edessä kulkevien kiipeilijöiden otsalamppujen muodostama valovirta tuntui loputtomalta. Vaeltaessamme näimme kuitenkin aivan uskomattomia maisemia. Yläpuolellamme oli kirkas tähtitaivas, ja kaukana alhaalla loistivat Kota Kinabalun kaupungin valot Borneon rannikolla. Bongasin lopulta vielä tähdenlennonkin!

Viimeinen kilometri oli ehdottomasti koko vaelluksen karmaisevin. Tässä kohtaa tutut ja turvalliset portaikot muuttuvat jyrkäksi kallioksi, jota kiivetään ylös köydestä kiinni pitäen. Tietä valaisevasta otsalampusta huolimatta tämä köysirata sai jalkani tutisemaan pelosta. Alla oli valtavia pudotuksia (mitä ei pimeydeltä kuitenkaan nähnyt). Henri oli aivan innoissaan tuosta köysiradasta, mutta se oli varmaan ainoa henkilö koko vuorella joka piti sitä osuutta miellyttävänä. Muutama kiipeilijä luovutti heti köysiradan nähtyään, osa jaksoi yrittää vähän pidemmälle. Moni ihminen (mukaan lukien minä) päätti käyttää kaikkia neljää raajaa päästäkseen graniittikalliota ylös, sillä liukkaus ja kallion jyrkkyys pisti pelkäämään. Tätä osuutta varten kannattaa olla hyväpitoiset kengät (!!!), sillä esimerkiksi mun pitkänmatkan lenkkareilla ei meinannut kiipeämisestä tulla tuolla mitään. Onneksi oppaamme auttoi, sillä muuten olisin varmaan vieläkin tuolla vuorella etsimässä sopivaa jalansijaa!

Köysirata ei ollutkaan yksi pieni osuus, vaan jatkui aina huipulle saakka. Välissä tuli kuitenkin muutamia tasaisempia etappeja, jolloin kykenimme kävelemään kalliota pitkin eteenpäin ilman köyttä. Tässä vaiheessa uskalsin jo katsoa muuallekin kuin jalkoihini, ja ympärillämme oli kymmeniä muita väsyneitä kiipeilijöitä otsalamppuineen. Osa vaeltajista oli lysähtänyt matkan varrelle makaamaan, mutta suurin osa teki matkaa hitaasti ja hengästyneinä. Kaikki olimme niin poikki, ettei puhuminen kiinnostanut.

Viimeinen venytys huipulle vaati jo enemmän kuntoa, sillä korkealle möhkäleelle oli kiivettävä nelinkontin kuin pieni (puuskuttava) eläin. Luulin, että sydämeni räjähtäisi viimeiseen nousuun, mutta ehjänä selvisin! Jopa vuoristotautia poteva Henri pääsi kunnialla ylös, vaikka viimeinen kilometri olikin ollut miehelle tuskaa ja oksennusta vastaan taistelemista. Vuoristotauti on kuulemma kuin “mojova krapula. Ja kiivetään siinä samalla vuorelle.”

Huipulla tuuli, oli kylmä ja liukasta. Ihmisiä parveili “Mount Kinabalu” -kyltin ympärillä, ja salamavalot välähtelivät. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta kyllä oli hymy herkässä ja tuuletukset kohdillaan! Me laskeuduimme huippumöhkäleeltä alas ennen pahinta tungosta ja jäimme ihailemaan auringonnousua hieman alempaa. Henrinkin oireet helpottivat siinä ohella. Päivänvalossa kaikki oli yllättäen erilaista, ja maisemat aivan uskomattoman kauniit. Niitä ei voi mitenkään kuvailla sanoin, eikä tallentaa kameralle, vaan ne on nähtävä itse. Sitä on kaikenlaista upeaa tullut matkoilla nähtyä, mutta kyllä näkymät 4km korkeudesta saivat huokailemaan yhä uudelleen ja uudelleen ihmetyksestä. Meillä kävi todella hyvä tuuri, sillä ainoastaan 30% vuorelle kiipeävistä ihmisistä pääsee näkemään auringonnousun (muulloin vuori on usvan ja pilvien peitossa). Kropassa tuntui pahalta, mutta maisemat olivat kyllä jokaisen askeleen (ja euron) arvoiset! Viivyimme ylhäällä pitkään, osittain siksi että ihailimme maisemia, osittain siksi että Henrin oli pysähdyttävä muutaman askelen välein lepäämään.

Paluumatka sujui joutuisasti, mutta väsyneenä ja kompuroiden. Polveni reistaili portaissa, ja Henri oli muuten vaan ”kuollut”. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut sanovat että laskeutuminen on rankempaa kuin itse nousu. Puoleen päivään mennessä olimme hoitaneet itsemme vuorelta pois ja saaneet todistukset kouraan. Kiipeilypassit saimme pitää muistona. Viimeisien valokuvien jälkeen oli aika heittää hyvästit oppaalle ja takanamme lymyävälle vuorelle, joka oli kadonnut näkyvistä usvan ja pilvien sisään.

Mikäli Borneon saarelle joskus eksyy ja on yhtään kiinnostunut urheilusta, niin tässä on haaste joka kannattaa ottaa vastaan! Rankkuudestaan huolimatta Mount Kinabalu on aloittelijaystävällinen vuori, joka ei vaadi muuta kuin hieman keskivertoa paremman kunnon. Mukaan kannattaa ottaa paljon vettä, sadevarusteet ja vaihtovaatteet, sekä hyvät ja pitävät vaelluskengät! Älkääkä missään nimessä unohtako kameraa!

Tärkein ohje vuorelle lie kuitenkin positiivinen asenne ja usko itseensä. Mekään emme lopulta valloittaneet vain vuorta, vaan voitimme siinä samalla myös itsemme.

Huiputuspäivä numeroissa:
(Laban Ratalta huipulle ja huipulta alas saakka)
Vaelluksen pituus: 11,42km
Vaelluksen kesto: 8h09min
Keskisyke: 141
Maksimisyke: 180
Kulutetut kalorit: 2170 (kcal)

Mount Kinabalu pt. 1

Climbing to the top of Mount Kinabalu (4095m) was a heart-pounding two-day adventure. It was our first ever official mountain climb and something we won’t forget any time soon.
Before the climb Henri and I were both quite nervous. We don’t have “real mountains” in Finland and neither of us live in high altitude. Some reviews on the internet say that Mount Kinabalu is “ HUGE, DAUNTING and TERRIFYING”. Climbing to the top of Southeast Asia’s highest peak seemed crazy.  In the end we decided to give it a go, and I’m glad we did.
We set off at 8am together with our own mountain guide. The hike from Timpohon Gate to the summit would be 8,7km, which at that point sounded kind of easy. Of course it wasn’t.

During the first couple of hours we actually quite enjoyed ourselves. It was wonderful to hike in the jungle and see waterfalls, monkeys and different sorts of birds. Henri was attacked by a cheeky little squirrel, but luckily all he got was just a small scratch. We took it nice and steadily, which is very important when preparing for high altitude. The higher we got, the harder it got. At one point we were climbing a steep staircase which was winding up and up and up… and never seemed to end. For a Finnish person hiking in a hot and humid climate is pretty damn awful as it’s the complete opposite of the climate back in Finland. We survived though (with lots of water)!

Just as we were starting to get very sweaty and sticky because of the hot and humid air, it started to rain. There was mud and water everywhere, and we were soon experiencing the feeling of being wet. On a mountain. With heavy rucksacks. If we hadn’t seen all those mountain carriers with 32kg gas bottle on their backs, we would have probably started complaining – a lot. Instead we shut our mouths and kept moving through the mud and rain.

Before we even realized anything, we’d made it to the rest house, Laban Rata. At this point we’d already climbed higher than ever before as Henri’s “record” was 2243m (Adam’s Peak) and mine was 2725m (Kilimanjaro Base Camp). A hot shower and a cup of tea was just what we needed! We went to sleep at 7pm, ready for the early start.

The first day in figures:
Altitude: 3272m
Distance hiked: 6km
Time hiked: 4h 49min
Average heart rate: 150
Maximum heart rate: 180
Calories Burnt: 1466(kcal)

Mount Kinabalu as seen from Mamutik Island

Mount Kinabalu as seen from Mamutik Island

Borneo 475

Let’s go! The beginning of the hike.

Borneo 479

Could YOU go up and down in one day – with 32kg on your back?

Borneo 481

The viewsat 2200m

Borneo 497

Borneo 523

Rain, rain and more rain!

Borneo 529

Borneo 544

Home sweet home!

“Voee Perse”, pääsi Henriltä, kun nähtiin ensimmäistä kertaa Mount Kinabalu. Huippu pilkisti esiin pilvien keskeltä, yli kaksi kertaa muita vuoria korkeammalla ja niin pelottavana, että melkein itketti. Meitä molempia epäilytti vuoren korkeus ja kokemattomuutemme kiipeilyn suhteen. 4095m, se ei ole mikään pikkunyppylä enää.

Reitti Timpohonin portilta huipulle on 8,72km. Siihen väliin mahtuu paljon erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia.  Energisesti ja positiivisella asenteella lähdimme oman oppaamme kanssa matkaan klo 8am, ja kiipeilyn alkuosuus meni hienosti. Vaellusreitin varrella näimme mm. kauniin vesiputouksen, pari apinaa ja jopa lihansyöjäkasveja, jotka houkuttelivat tunkemaan sormia niiden sisuksiin. Silloin oli vielä antoisaa nautiskella maisemista ja tiheästä viidakosta. Mitä pidemmälle kuitenkin etenimme, sen rankemmaksi kaikki luonnollisestikin kävi.

Välillä oli pitkiä, peräti 70 asteen nousuja, jotka ajoittain saivat suomalaisen päässä pyörimään. Kuumassa ja kosteassa tropiikissa jyrkkien ja epätasaisten portaiden kiipeäminen ei vissiin ole kovin monen ihmisen käsitys lomasta. Hikeä pukkasi oikein huolella, varsinkin kaikkia vesipullojamme raahaavalla Henrillä. Onneksi kuitenkin löydettiin alusta saakka sopiva kiipeilyrytmi, ja noin kilometrin välein pysähdyimme pitämään lepotaukoja. Vesi ja pahanmakuiset voileivät olivat huumorin lisäksi tärkeä pelastus ensimmäisenä päivänä. Yhdellä lepopaikalla Henrin kimppuun kävi vuoristo-orava, mutta naarmuilla onneksi selvittiin siitäkin koomisesta tilanteesta.

Keskipäivällä ryhtyi tietenkin satamaan vettä. Mutaa valui mäkeä alas meidän yrittäessämme jatkaa liukkaiksi muodostuneita polkuja ylös. Kengät kastuivat sukkia myöten muista vaatteista puhumattakaan. Siinä oli taas romanttisen ihastuttava hetki trooppisessa Borneossa.
Oman repun painavuutta tuli kirottua useampaan otteeseen: ”Miksi helvetissä piti mennä pakkaamaan kolmet eri housut?!” Turpa tukkiutui heti siinä vaiheessa, kun näimme paikallisen kantajan, joka raahasi selässään 32kg painavaa kaasupulloa. Pieni ukko puuskutti menemään ohitsemme, ja katsoimme suut pyöreinä vierestä, kuinka sen nenänpäästäkin valui hikeä. “No hittolainen, sisua peliin ja eteenpäin! Meitsikin tahtoo tollaset pohkeet.”

Aika yllättäen oppaamme ilmoitti, että Laban Ratan yöpymispaikalle on enää 500m kiipeämistä. Loppujen lopuksi ensimmäisen päivän vaellus olikin käynyt todella joutuisasti, eikä missään kohtaa ollut vielä tuntunut lihaskipuakaan! Tiheä viidakkomainen tunneli oli jossain välissä ehtinyt muuttua vuoristokasvillisuudeksi, mutta kaikelta puuskuttamiselta sitä ei tullut ihan heti huomattua. Viimeinen osuus Laban Ratan majoitukselle meni lähes tanssien, eikä sadekaan enää haitannut.

Korkeutta Laban Ratalla oli jo 3272m, eikä kumpikaan oltu koskaan itse kiivetty niin korkealle. (Henrin korkein piste oli ollut Adam’s Peak eli 2243m, ja mun oli Kilimanjaron base camp eli 2725m.) Mudassa ja sateessa tarpomisen jälkeen kuuma suihku tuntui taivaalliselta. Vaatteetkin saatiin kuivumaan, ja eteen tuotiin kuppi kuumaa teetä. Illalla menimme nukkumaan klo 7 sateen ropinaa ja taustalla humisevaa vesiputousta kuunnellen.

Ensimmäisestä päivästä löytyy seuraanvanlainen yhteenveto:

Korkeus: 3272m
Vaelluksen pituus: 6km
Vaelluksen kesto: 4h49min
Keskisyke: 150
Maksimisyke: 180
Kulutetut kalorit: 1466 (kcal)

Borneo facts

Before our trip to Borneo we didn’t really have much idea about the island. The word “Borneo” used to remind me of orang-utans, rainforests and logging. Of course after the trip everything was different. We had learned a lot.

Here’s a few interesting facts about the island of Borneo!

(Unfortunately I still haven’t found the time to start uploading my images, but I’ll do my best to squeeze some in my next blog post.)

1. Borneo is the third largest island on earth, only behind Greenland and New Guinea.

2. The rainforest of Borneo is actually the world’s oldest one. According to the researchers it’s 130 million years old!

3. The island is administrated by three countries: Indonesia, Malaysia and Brunei.

4. The highest mountain of Southeast Asia is on the island of Borneo:  Mount Kinabalu.

5. Borneo has one of the world’s richest biodiversities. The rainforest is home to about 15,000 species of flowering plants, 3,000 species of trees, 221 species of mammals and 420 species of resident birds. During the last ten years, over 360 new species have been discovered on the island!

6. The Borneo rainforest is one of the only remaining natural habitats for the endangered Orang-utans. Other endangered animals of Borneo are for example the pygmy elephants, the clouded leopard and the sumatran rhino.

7. The indigenous people of Borneo are most commonly known as the Dayaks, but the Dayaks actually have over 200 ethnic subgroups! Each group has its own raditions.

8. Half of the annual global acquisition of tropical timber wood comes from Borneo. Along with palm-oil plantations this is rapidly destroying the Borneo rainforests.

9. In the 1970’s Borneo was still 73% covered in rainforests whereas now it’s less than 50%.

10. Borneo is the only place in Southeast Asia where the tropical rainforests can still be conserved on a grand scale.

 

Quite a place, eh?

Back from Borneo

Me ollaan Suomessa!

Yli 26h matkustuksen jälkeen on ihan mukavaa olla kotona taas, vaikkei noin muuten olisi halunnut vielä Borneosta lähteäkään. Kolme viikkoa maailman kolmanneksi suurimmalla saarella ei riittänyt millään, mutta onneksi tuossakin ajassa ehti saada valtavasti uusia unohtumattomia kokemuksia.

Päällimmäisenä mieleeni jäi reissusta kolme vähän isompaa kokemusta: Mount Kinabalun huipulle kiipeäminen, orankien näkeminen, sekä seikkailu Danum Valleyn koskemattomassa sademetsässä. Tietysti ehdittiin paljon muutakin puuhata, mutta kerron meidän seikkailuista sitten erikseen omissa kuvitetuissa postauksissaan.

Reissu meni hienosti ja ongelmitta, etenkin jos ottaa huomioon mitä kaikkea siellä sademetsissä ja vuoristossa olisi kokemattomalle turistille voinut käydä!

Borneon ongelmia oppi ympäriinsä matkustellessa nopeasti ymmärtämään. Sademetsien tilanne tuolla upealla saarella on hälyyttävä, ja palmuöljyplantaaseja jatkui välillä silminkantamattomiin. Näihin aiheisiin tartun varmaan täällä blogissakin, sillä paikan päällä käynyt matkailija harvemmin osaa enää reissun jälkeen olla ajattelematta noita tärkeitä asioita.

Muutamissa seuraavissa postauksissa aijon siis kertoilla mm. Mount Kinabalusta, Danum Valleysta, Kinabatangan-joesta, orangeista ja muista Borneon otuksista, sekä sademetsien tilanteesta (jne). Paljon on tullut reissussa opittua ja nähtyä!

Palaillaan!

Ps. Henri raahasi Suomeen puhallusputken. Ei sitten sen pienempää matkamuistoa löytänyt! :DD

Here we are, back in Finland after an amazing three weeks in Borneo. The nature and rainforests there are absolutely UNBELIEVABLE! We saw creatures which we had only seen on TV, and some I never even knew existed!

During our journey we climbed to the top of Mount Kinabalu, hiked in the rainforests, visited the world-famous orangutang rehabilitation centre (Sepilok), did a trip on the Kinabatangan river and so much more. I have a lot to tell!

Hiking in the world’s oldest untouched rainforests was an experience I’ll never ever forget. Rain, mud and blood-sucking leeches were something we had to get used to, but we also got to see orangutans, pygmy elephants and many other amazing species. Seeing a mother orangutan with it’s baby gave us some hope that maybe orangutans can be  saved after all.

As we all know, Borneo has some serious deforestration going on due to the increasing demand of palm-oil and plywood. I’ll be writing a post about this. I now understand why the rainforests are so important and I really hope that by visiting and injecting money to those places I’ve casted my vote for protecting them.

My next few blog posts will be all about Borneo. The mountain, the rainforests, the islands, the animals etc.. I’ve got tons of pictures too!

Right now I’m shattered because of the 26 hours of traveling, but I’ll be back soon! Bye!

ps. Henri decided to drag an original blowpipe all the way to Finland. For my surprise, it survived all the way! :D