Leeches suck (blood)!

There was one thing I didn’t really like about hiking in Danum Valley, and that I noticed during our first walk in the woods. Borneo might have all kinds of bugs, snakes and lizards, but the species I really disliked was the blood-sucking leech. Oh the leech! You can’t leave Borneo without leech bites, that’s what I was told. And unfortunately, for us it was true.

There are two main varieties of leech in Borneo: the common ground-dwelling brown leech, and the striped orange tiger leech, which often lives a little higher up on foliage. These are propably the quietest creatures in Borneo, yet you will notice once they bite you. The bite of a tiger leech felt like a continuous sting of on an ant, and that’s how I discovered my first little blood-sucking monster. The tiger leech had tug itself off from a leef, onto my raincoat, down my sleeve and onto my right biceps. It then bit me and kept sucking my blood until I tried to scratch my arm. You can only imagine the scream I let out when I realized I had a leech (I’m not a big friend of slimy creatures)! Someone could have thought I’d stepped on a snake.

The brown leech is not as bad, you cannot feel the bite. I had one dangling from my neck until Henri came and flipped it off. The third leech I had was a tiger leech again, and it had managed to bite it’s way through my thick hiking socks onto my anckle! Now this fat and slimy one really hurt as it didn’t want to let go when Henri was tugging it off. I’d made an involuntary blood donation to the ecosystem of Borneo. Three times in two days. Mind you, it could have been worse as the jungle was full of leeches and I even had some in my shoes. My leech bites became very itchy, and even when we were back in Finland I continued scratching the bloody wound. It’s a good job those worms don’t carry infections.

The leeches are a part of the everyday life in Borneo, and the locals are used to the fat and slimy blood-suckers. Ofcourse the locals have found a few effective ways of getting rid of leeches, here’s what I’ve learned:

1. The easiest way to get rid of a leech is to slide your fingernail under their mouth to cut the suction and get them off the wound. After this the little bastard will most likely try to wrap itself around your finger and get attached to you, so you need to act quickly to simply flick the leech away.

2. Leeches cannot stand salt as it will dry their body. If you put salt on a leech, it will immediately drop off.

3. Some people like to use a knife and cut the leech into half, however that’s quite a harsh and bloody thing to do.

In the end, if you get bitten you can always think of yourself as a part of the Borneo ecosystem. And even though the leech sounds (and is) quite discusting, it’s an important species when it comes to the little leech-eating birds! If you want to visit Borneo, you have to accept the leeches. It all comes in one package.

IMG_8461

Danum Valleyssa vaeltamisessa oli yksi huono puoli, joka tuli ilmi jo ensimmäisen kunnon metsäretken aikana. Borneon sademetsät kuhisevat kaiken maailman ihastuttavia hyönteisiä, mutta kyllä yksi laji on silti ylitse muiden – iilimadot! Näistä veijareista näin painajaisia jo kauan ennen reissua, ja fiksuna ruokin omaa pelkoani lukemalla inhottavia artikkeleita iilimadoista. Ei siis ollut vissiin mikään ylläri, että kiljuin kuin syötävä (no siis höhö) ensimmäisen pureman saadessani.

Vaikka Mount Kinabalulta ja Kinabantanilta palasimme ilman salamatkustajia, saimme Danumin Laaksossa sitten olla oikein ekstra-ahkeria iilimatojen poistamisen kanssa. Tai no, Henrihän niitä lähinnä noukki mun keskittyessäni huutamiseen. En normaalisti pelkää hyönteisiä, ja käärmeetkin on (vähän kauempaa nähtynä) ihan OK, mutta jostain syystä verta imevät kiemurtelevat limaiset madot saavat mut paniikin valtaan. Aika tyhmä pelko, sillä eihän Borneosta voi käytännössä päästä ulos ilman iilimadon puremaa, sehän on osa sademtsässä kulkemisen kokemusta!

Borneossa ei voi kuitenkaan olla olemassa vain yksi iilimatolaji, ehei, niitä on KAKSI! Toinen näistä on sitten hieman epämukavempi kuin se tavallinen ruskea limapallo, jonka puremia ei edes tunne. Se toinen niistä kulkee englanniksi nimellä “Tiikeri-iilimato” ja on väritykseltään oranssimusta. Ihan kuin tuo raidallinen väritys ei riittäisi pelottelemaan vihollisia (tai mun tapaisia nössöjä ihmisiä), pitää tiikeri-iilimadon pureman sattua niin maan perkeleesti. Oppaamme sanoin, sen kyllä tuntee kun se puree! Se puree myös paksujen vaellussukkien läpi, voin kokemuksesta kertoa.

En tiedä miten nuo imukupilliset ällötykset temppunsa tekevät, mutta ne vaanivat uhriaan viidakkokasvien lehdillä. Siitä ne sitten kurottautuvat eteenpäin ja tarrautuvat “saaliiseensa” kiinni imukupillaan. Tämän jälkeen (mikäli sopivalle alustalle ei olla laskeuduttu) iilimato hankkii itsensä paljaalle iholle ja upottaa pikkuiset hampaansa lihaan. Nom nom. Ensimmäinen iilimatoni löytyi sadetakkini sisältä imemästä onnellisesti verta hauikseni kohdalla. Opaamme luuli, että olin astunut käärmeen päälle, kun madon havaitessani huuto oli niin kova. Seuraava mato iski hampaansa niskaani noin 10min myöhemmin. Kolmas puri tosiaan sukan läpi nilkasta ja ehti paisua herkullisen läskiksi. Tämän madon poistaminen tuotti hankaluuksia, sillä se roikkui hampaistaan jalassani eikä meinannut millään päästää irti. Ensin sattui oikein kunnolla, ja seuraavat kolme viikkoa kutisi sitäkin enemmän. Ihanaa touhua.

Voisihan sitä selittää, että iilimato on tärkeä osa Borneon ekosysteemiä (jonka osa mäkin nyt sitten olen) ja kuinka pikkulintujen ruokavalio koostuu mm. juuri iilimadoista, mutta en jaksa. Annan mieluummin pari vinkkiä kuinka päästä eroon näistä verenimijöistä!

Toimivin keino, jota Henrikin käytti, on tunkea kynsi verta imevän iilimadon suun alle. Siitä vaan liu’uttamaan kynttä, ja mato on irti. Haastavempaa on viskata iilimato metsään, sillä se käyttää mielellään imukuppiaan ja tykkää kääriytyä sormen ympärille. Luunappi toimii lähes joka kerta. Jos iilimato on hankalassa paikkassa kiinni (kuten mulla se sukan läpi pureva mato), kannattaa käyttää apuna suolaa. Iilimadot eivät kestä suolaa, joten ne putoavat välittömästi pois purentapaikastaan. Viimeinen keino on katkaista mato keskeltä poikki veitsellä, mutta se on jo vähän verisempää touhua, eivätkä ne madot lopulta nyt niiiiiiiiiin kauheita olisi, etteikö niiden voisi antaa elellä omassa ympäristössään.

Pakko tähän loppuun vielä myöntää, että vaikka nuo ällötykset aika hirveitä olivatkin, niin eipä sitä olisi Borneon sademetsän meininkiä tullut koettua ilman puremaa! Näitä matoja ne paikalliset vaan päivittäin kantavat, eivätkä ole moksiskaan. Borneon asukkailla onkin varmaan ihan hauskaa, kun vaarattoman pikkupureman saadessaan länsimainen turisti hyppii ja huutaa sirkuspellen lailla!

Advertisements

10 thoughts on “Leeches suck (blood)!

      • Sanos muuta, onneksi ei ole! :D

        Suolaa kannattaa tuolla päin kuljettaa mukana, toimii kuulemma tosi hyvin. Itse en ole siis kokeillut, mutta kyllä ne paikalliset vaan tietää!

    • Tiedän mitä tarkotat! Tuolta saa onneks “leech sukat”, jotka vähentää huomattavasti nilkkaan purevien matojen määrää. Tosin ite menin ilman ja vaan yks riiviö nappasi nilkasta.

      Aika hauskaa miten tommonen mato voi herättää kaikissa niin paljon paniikkia, jos miettii vaikka Borneossakin olevaa kobraa, jonka myrkky on tappavaa (jne) :D Nää oli kyllä mun painajainen, vaikkei ne puremat lopulta sitten maailman kauhein juttu olleetkaan ;)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s